Sotkupekkojen salaiset aseet

"Jos sotkuinen työpöytä on merkki sotkuisesta mielestä, mistä sitten kertoo tyhjä pöytä?", ihmetteli aikoinaan fyysikko Albert Einstein, mies, jonka työpöytä oli jatkuvasti sekasorron vallassa.

Kiitän Alberttia näistä lohdun sanoista. Kuulun nimittäin niihin ihmisiin, joiden työpöytä muistuttaa enemmän arkeologista kaivosta kuin työskentelytasoa. Tietokoneen ympärille on kasattu kellastuneita ja pölyyntyneitä pinoja lehtileikkeitä, kirjoja, papereita ja dvd-levyjä. Pinot jatkuvat lattialle. Vuosien varrella on ollut kiinnostavaa havainnoida ensi kertaa huoneeseen astuneiden ilmeitä. Reaktiot ovat vaihdelleet hämmentyneestä nauruntirskahduksesta paheksuntaan. Jotkut ovat joutuneet ottamaan jopa tukea ovenpielestä henkisen tasapainonsa säilyttääkseen.

Olen kärsinyt asiasta epämääräistä syyllisyyttä aina siihen asti, kunnes satuin lukemaan Columbian yliopiston liikkeenjohdon professorin Eric Abrahamsonin ja David H. Freedmanin kirjan Täydellinen sekasotku. Epäjärjestyksen piilevät hyödyt. Kirja todistaa, että kohtuullisen epäjärjestelmälliset ihmiset, laitokset ja järjestelmät osoittautuvat säännöllisesti tehokkaammiksi, joustavammiksi ja luovemmiksi kuin äärimmäisen järjestelmälliset.

Historia tuntee monia sotkupekkoja, jotka ovat menestyneet nimenomaan holtittomuutensa takia. Alexander Fleming ei olisi koskaan keksinyt ihmelääkettään, jollei olisi lomalle lähtiessään jättänyt sotkuisen laboratorionsa ikkunoita auki. Palatessaan hän löysi ikkunan edessä olevasta maljasta mielenkiintoisen homekasvuston - ja keksi penisilliinin. Myös nylon, LSD, sakariini, muovi, Goodyearin renkaat ja herra Röntgenin säteet syntyivät sattumalta. Jos niiden keksijät eivät olisi uskaltaneet harhautua sivupoluille vaan olisivat tuijottaneet tiukasti omiin työhypoteeseihinsa, monta Nobelin palkintoa olisi jäänyt jakamatta.

Se, mikä sopii Juppiterille, se ei sovi härälle, jupisee nyt moni järjestyksen nimiin vannova matriisien mies. Mutta miksi ei sopisi? Yhdysvaltain merijalkaväki on tunnetusti jäykkä ja hierarkinen organisaatio mutta yllättävää kyllä, sen ironinen iskulause on: "Suunnittele varhain, suunnittele kahdesti."  Kun maailma muuttuu ympärillä nopeasti, häviäjä on se, joka pitää tiukasti kiinni vuosikausia aiemmin lukkoonlyödyistä strategisista linjauksista eikä uskalla joustaa maailman mukana.

Sotkuisessa ajattelussa on kyse kyvystä katsoa asioita yllättävästä näkökulmasta. Amerikkalaisella julkisella sairaalalla meni huonosti, potilaat katosivat yksityissektorille. Toimitusjohtaja päätti kääriä hihat. Uuden synnytysosaston suunnitteluun otettiin monien kauhuksi mukaan synnyttäneet naiset. Osastolle tuli naisten toiveesta parisänkyjä, kattoikkunoita, olohuoneita, omahoitajia ja lemmikkieläimiä ja joka päivä paistettiin muffinsseja. Perheenjäsenet järjestivät olohuoneissa pizzakestejä ja löivät äitien kanssa korttia myöhään yöhön. Potilaat saivat myös tulla itse mukaan hoitokokouksiin. Homma pysyi budjetissa, rahaa ei tuhlattu.

Osa henkilökunnasta ei sietänyt muutoksen mukanaan tuomaa sotkua ja lähti muualle. Mutta kun sairaalan maine alkoi levitä, sekä potilaat että huippulääkärit alkoivat jonottaa päästäkseen sisään.

Muistatteko vielä Frederick Taylorin, joka loi pohjan nykyaikaiselle tehokkuusajattelulle jo 1910-luvulla? Hän uskoi, että työn organisointi, aikataulutus, järjestely ja standardisointi ovat parhaat keinot tiristää tiehensä työelämästä kaikki improvisaatio ja arvaamattomuus. Sanalla sanoen: se kirottu sekasotku, jota elämäksi kutsutaan.

Onneksi hänen projektinsa meni mönkään. Ja onneksi kukaan ei vieläkään ole saanut selville, missä se mönkä on.

 

Maarit Tastula

Tulostettava versio