Ei vielä valoa tunnelin päässä

Kansainvälinen talouskriisi syvenee yhä. Useimmissa kehittyneissä maissa kokonaistuotanto supistui jyrkästi viime vuoden lopulla. Taloudellisia ennusteita on jouduttu korjaamaan jatkuvasti alaspäin. Monien kehittyneiden maiden tapauksessa puhutaan viiden prosentin, jopa sitä suuremmaksikin yltävästä kokonaistuotannon supistumisesta tänä vuonna. Toistaiseksi vielä ensi vuoden vaihteeseen sijoitetut arviot uuden nousun käynnistymisestä ovat alkaneet menettää uskottavuuttaan.

Näin ei pitänyt käydä. Taloustieteen, talouspoliittisen tietämyksen, maailmantalouden rakenteiden sekä kansainvälisen politiikan suotuisten muutosten piti johtaa siihen, että 1930-luvun lamaa edes etäisesti muistuttavia taloudellisia kriisejä ei enää tule. John Maynard Keynesin ja Milton Friedmanin ajatusten jyrkän vastakkainasettelun välille löytyi synteesi, jonka uskottiin luovan pitävän opillisen perustan vakaan kasvun turvaavalle talouspolitiikalle. Teorian ja käytännön välinen yhteys lujittui etenkin rahapolitiikassa, jolle keskuspankkien kasvavan itsenäisyyden myötä annettiin keskeinen vastuu taloudellisen vakauden ylläpitämisessä. Samalla globalisaatio joudutti kansainvälisen työnjaon syvenemistä ja laajamittaista hyvinvoinnin kasvua.

Kriisiin johtanutta tapahtumien kulkua tullaan ruotimaan vuosikymmenien ajan. Täyttä yksimielisyyttä kriisin syistä saavutetaan tuskin koskaan. Vaikka selittävien tekijöiden joukko on paljolti sama, niiden suhteellisesta merkityksestä on nyt, ja jatkossakin, vallalla erilaisia käsityksiä. Jälleen kerran on käynyt toteen se vuosisatainen kokemus, että rahoitusmarkkinat ovat kriisialttiita. Niiden vakauden ylläpito edellyttää valvontaa. Mutta valvonta epäonnistui. Taas kerran osoittautui, että valvonta pettää, jos rahapolitiikka epäonnistuu. Tällä vuosikymmenellä rahapolitiikka on nimittäin epäonnistunut. Erityisen pahasti se epäonnistui Yhdysvalloissa, jossa liian optimistisiksi viritetyt arviot kansantalouden kasvumahdollisuuksista sekä viriävä pelko omaisuusarvojen romahduksesta johtivat liian keveään rahapolitiikkaan ja kansantalouden pahenevaan velkakierteeseen.

Kriisi aiheuttaa pahan takaiskun myös meille suomalaisille. Kansainvälinen finanssikriisi sinänsä ei tullut meille täytenä yllätyksenä, koska oma pankkikriisimme 1990-luvun alussa oli meillä vielä hyvin muistissa. Mutta samasta syystä uskoimme selviävämme tästä suhteellisin vähin vaurioin. Olivathan pankkimme toimineet varovaisesti, eivätkä yritysten tai kotitalouksien velkaantuminen sen kummemmin kuin asuntojen ja muiden sijoituskohteiden hintojen nousukaan ollut päässyt paisumaan meillä sellaisiin mittoihin kuin monessa muussa maassa.

Taloudellisia ennusteita laatiessamme uskoimmekin esimerkiksi valtiovarainministeriössä vielä viime syksynä, että finanssisektorin ja asuntomarkkinoiden pahimmalta ylikuumenemiselta säästyneet, teollisuusvetoiset maat, kuten Saksa, Ruotsi ja Suomi, selviäisivät tästä kriisistä muita vähemmällä. Loppuvuonna tapahtunut ulkomaankaupan ja teollisuustuotannon romahdus tuli siten pahana yllätyksenä. Opimme kantapään kautta, että nyt on kysymys maailmanhistorian ensimmäisestä todella globaalista, sekä kehittyneitä että kehittyviä maita koskettavasta kriisistä.

Monen mieleen on hiipinyt pelko, joudummeko me nyt samanlaiseen kurimukseen kuin 1990-luvun lamassa. Tähän verrattuna tilanteessamme on nyt sekä eroja että yhtäläisyyksiä.

1990-luvun lama oli suureksi osaksi kotimaista perua, jälkilaskua huonosti hoidetusta rahoitusmarkkinoiden vapauttamisesta. Nyt taas kriisin syyt ovat ulkoisia, ulkomaankaupan ja kansainvälisen likviditeettikadon välittämiä. Viennin näkymät ovat nyt jopa huonompia kuin 1990-luvun alussa. Mutta kotimarkkinoilla ei toisaalta ole nyt näköpiirissä viime laman aikaista romahdusta, vaikka nekin ovat viime kuukausina nopeasti heikentyneet. Tästä on paljolti kiittäminen sitä, että korot ovat ennätyksellisen alhaisia eikä pankkikriisin uhkaa meillä ole.

Yhtäläisyyksiä löytyy taas lähinnä kriisin seurauksista. Niin kuin 1990-luvun alkupuoliskolla, on meillä nytkin vääjäämättä edessämme julkisen talouden jyrkkä heikkeneminen. Valtiontalouden lähivuosien alijäämää koskevia arvioita on jouduttu jatkuvasti korjaamaan ylöspäin, ja valtion velan kasvu on saavuttamassa pelottavat mittasuhteet. Julkisen talouden kannalta kriisi tuli meillä pahimpaan mahdolliseen aikaan. Se ajoittuu näet yksiin vuosikymmenen vaihteen demografisen käänteen kanssa. Samalla työvoima alkaa vääjäämättömästi ja veropohja sen myötä heiketä, kasvaa julkista taloutta rasittava eläke-, hoito- ja hoivalasku vuosi vuodelta. Julkisen talouden kestävyys oli suuri huolen aihe jo ennen kriisiä. Nyt se on vielä paljon suurempi.

Julkisen talouden heikkenevän tulopohjan ja kasvavien menopaineiden välinen ristiriita kärjistyy nopeasti hallitsemattomaksi, jos työttömyys jää nykyisen kriisin seurauksena pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Näin valitettavasti kävi 1990-luvun lamassa. Meillä työllisyystilanteen heikkeneminen on nyt pysynyt toistaiseksi yllättävän vähäisenä. Mutta käänne huonompaan on jo tapahtunut, ja tämän vuoden mittaan työttömyys kasvaa nopeaan tahtiin.

Tärkeintä olisi nyt estää vääjäämättömän työttömyyspiikin jämähtäminen pysyväksi pitkäaikais- ja rakennetyöttömyydeksi. Tämän viime laman aikana tapahtuneen onnettomuuden estämisessä on talous- ja työvoimapolitiikan ohella oma, keskeinen vastuunsa myös työmarkkinoiden hyvällä toimivuudella ja taloudellisen ympäristön haasteet huomioon ottavalla palkanmuodostuksella.

Meillä monesti aiemminkin toteutuneeseen tapaan korkeasuhdanteen viime paine sinkosi työvoimakustannusten kohoamisen tasolle, joka vähänkään pidemmän päälle on täysin kestämätön kilpailijamaissamme toteutuvan kehityksen tai oman kansantaloutemme tilan kanssa. Työmarkkinaosapuolilla on nyt keskeinen vastuu siitä, että tämä tikittävä, työttömyyden pysyvää kasvua ennakoiva aikapommi saadaan hallitusti puretuksi.

Jukka Pekkarinen, ylijohtaja
valtiovarainministeriö

Tulostettava versio