Lisää tohtoreita yliopistojen ulkopuolelle

Myös akateemisen maailman ulkopuolella tulisi tohtorin tutkinnon suorittaneiden osaamista hyödyntää nykyistä huomattavasti enemmän. Tohtoreiden työskentely tulee nähdä yrityksissä, julkishallinnossa ja muissa työskentelypaikoissa merkittävänä osaamisen lisääntymisenä.

Suomen tutkimus- ja kehittämistoiminnan (t&k-toiminnan) panostuksen merkittävään kasvuun sisältyy outo paradoksi. Maamme t&k-menot olivat vuonna 2005 maailman kärkiluokkaa, noin 3,5 % bruttokansantuotteestamme. Tästä panostuksesta yritysten osuus oli peräti 71 % ja julkisen sektorin vain 29 %. Kuitenkin tohtorintutkinnon suorittaneista työskenteli julkisella sektorilla 85 % ja yrityksissä tai muualla yksityisellä sektorilla vain 15 %. Yhteensä tohtoreiden osuus yritysten koko t&k-henkilöstöstä oli vain 3 %.

Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n vuonna 2005 julkaistun tiedustelun mukaan EK:n jäsenkentässä ei ollut odotettavissa merkittävää tohtoritarpeen muutosta millään sen edustamalla sektorilla. EK:n jäsenyritykset tulevat jatkossakin tarvitsemaan eniten ammatillisen koulutuksen saaneita henkilöitä. Tohtorit löytävät työpaikkansa lähinnä yliopistoista ja t&k-sektorin ulkopuolelta. Asian tekee erityisen paradoksaaliseksi se, että viimeisten 15 vuoden aikana toteutettua tohtorituotannon lisäämistä noin 2,5-kertaiseksi on perusteltu juuri tohtoritasoisten ammattitutkijoiden tarpeella elinkeinoelämässä ja muun julkisen sektorin piirissä.

Tutkijankoulutus ja tutkijanura ovat Suomessa saaneet kiitettävän paljon huomiota valtiovallan taholta. Maahamme perusteettiin 1990-luvulla sekä tutkijakoulujärjestelmä että sen jatkoksi tutkijatohtorijärjestelmä. Nyt voimme todeta tuotannon toimivan, mutta riittäkö tohtoreille kysyntää? Vastaavatko yliopiston tuottamien tohtoreiden valmiudet muiden työnantajien odotuksia? Miksi tohtoreiden siirtyminen elinkeinoelämään ja muille julkisen sektorin alueille kuin yliopistoon ei ole onnistunut suunnitelmien mukaisesti maassamme?

Tarvitaan tarkempaa tietoa sijoitumisesta

Tohtorien sijoittumista ja liikkumista on tarkasteltu useissa tuoreissa raporteissa ja työryhmissä, viimeksi opetusministeriön asettamassa tutkijanuratyöryhmässä, jonka loppuraportti julkistettiin toukokuussa 2006. Työryhmän tehtävänä oli laatia suunnitelma siitä, miten ammattimaista tutkijanuraa tulee Suomessa kehittää ja miten tutkijanurasta muodostuu entistä houkuttelevampi. Tehtävään kuuluivat myös toimenpideehdotukset eri sektoreiden välillä tapahtuvan tutkijoiden liikkuvuuden lisäämiseksi. Työryhmän loppuraportissa kiinnitettiin huomiota muun muassa seurantajärjestelmän puutteellisuuteen. Saatavilla ei ole riittävän tarkkaa tietoa tutkijoiden liikkumisesta, erityisesti heidän sijoittumisestaan elinkeinoelämään, hallintoon ja muille julkisen sektorin osa-alueille kuin yliopistoihin ja valtion tutkimuslaitoksiin.

Suomessa on työelämässä noin 16 000 tohtorin tutkinnon suorittanutta. Kun Tilastokeskuksen mukaan tutkimus- ja kehittämistoiminnassa työskentelee noin 10 000 tohtoria, on siis noin 6 000 tohtoria siirtynyt muihin tehtäviin tai ulkomaille. Samansuuntaisia havaintoja tehdään tarkasteltaessa vuosittain valmistuvien noin 1 5 00 uuden tohtorin työllistymistä. Heidän työttömyysasteensa on vain 1 - 3 %, mutta tohtorien määrä t&k-henkilöstössä kasvaa vuosittain vain noin tuhannella. Kolmannes tohtoreista ei siis sijoitu t&k-toiminnan piiriin. Onkin ilmeistä, että yrityksissä, hallinnossa ja esimerkiksi sairaanhoitojärjestelmässä työskentelee lukuisia tohtoreita erilaisissa johto- ja asiantuntijatehtävissä, joita ei lueta t&k-tehtäviin. Seurantajärjestelmän kehittämisen tarvetta korostaa se, ettemme tiedä millaisissa tehtävissä yli kolmasosa kaikista tohtorin tutkinnon suorittaneista tällä hetkellä työskentelee.

Akateemiset meriitit korostuvat

Miksi tohtorien siirtyminen yliopistoista muihin t&k-tehtäviin ei ole lisääntynyt sillä tavoin kuin tohtorikoulutuksen mitoitusta arvioitaessa on ennakoitu? Syitä on varmasti lukuisia. Suurin osa tohtoreista tekee väitöskirjansa yliopistoissa ja uran jatkaminen samassa ympäristössä on monelle helpoin ratkaisu. Yliopistojen tarjoamien opetusja tutkijanvirkojen määrä on vähäinen tohtorituotantoon verrattuna, mutta kilpaillun tutkimusrahoituksen voimakas kasvu 1990-luvun puolivälistä alkaen on tarjonnut monille tohtorille määräaikaisia palvelussuhteita tutkimusprojekteissa.

Vaikka yliopistojen opettajakunta ei juuri ole kasvanut, projektitutkijoiden määrä on kaksinkertaistunut. Eräänä esteenä tutkijoiden liikkuvuuden vähäisyyteen yliopistoista muille sektoreille pidetään akateemisten meriittien arvostuksen korostumista suomalaisessa tutkimusjärjestelmässä.

Jo lyhytaikaisen siirtymisen alalle, jossa tieteellinen julkaisutoiminta ei ole keskeisellä sijalla, pelätään vähentävän tieteellisiä meriittejä. Paluu yliopistoon niin yrityksistä kuin tutkimuslaitoksista onkin usein koettu vaikeaksi. Ja näin varmasti onkin, sillä hallinto- ja elinkeinoelämäkokemusta ei ole helppoa vertailla tieteellisten meriittien näkökulmasta, eivätkä yliopistot niitä suuremmin otakaan huomioon. Toisaalta yrityksiä on monissa selvityksissä moitittu tohtorintutkinnon arvostuksen puutteesta. On jopa arvioitu maisterien työllistymisen olevan välillä tohtoreita helpompaa. Tilanne ja arvostus vaihtelevat alakohtaisesti.

Yhteistyöllä koulutuksen sisältö ja odotukset tasapainoon

Suomen Akatemian vuonna 2003 toteuttamassa haastattelututkimuksessa yrityksille, ministeriöille, valtion virastoille, yliopistokaupungeille ja valtion tutkimuslaitoksille havaittiin tohtoreiden palkkaamiselle monenlaisia esteitä. Merkittävimpinä ongelma-alueina pidettiin tohtoreiden liiallista teoreettisuutta ja koulutusohjelmien tarjoamien työelämävalmiuksien puutteellisuutta (Suomen Akatemia, 2003). Tämän ongelman ratkaisemiseksi tulee sekä tutkijankoulutuksen että sitä seuraavan tutkijatohtorivaiheen sisältöihin kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Yliopistojen sekä yritysten ja julkishallinnon tulee lisätä yhteistyötään, jotta odotusten ja koulutuksen välinen yhteys löytyy.

Kai Husso on tarkastellut tohtorin tutkinnon suorittaneiden liikkuvuutta vuosina 1987 - 1999 Tilastokeskuksen tutkintorekisterin ja työssäkäyntitilaston perusteella. Julkisen sektorin työnantajien yhteenlaskettu osuus on ollut perinteisesti korkea kaikkien päätieteenalojen tohtorien työllistäjänä. Julkisen sektorin osuus työllisistä tohtoreista oli vuonna 1999 korkein humanistisissa tieteissä (94 %) ja yhteiskuntatieteissä (89 %) ja pienin teknisissä tieteissä (67 %). Suurin osa tohtoreista sijoittui yliopistoihin. Vaikka taloudelliset suhdanteet vaikuttavat liikkuvuuteen, ovat eri sektoreiden väliset kokonaismuutokset olleet vähäisiä. Jollei yliopistoista siirrytty pian väittelemisen jälkeen muualle, todennäköisyys siirtyä pysyvämmin toisen työnantajasektorin tai -toimialan palvelukseen pieneni huomattavasti viimeistään neljän yliopistovuoden jälkeen.

Perinteisesti on huomiota kiinnitetty vertikaaliseen liikkuvuuteen, uralla etenemiseen samassa organisaatiossa.Sektorien välinen liikkuvuus ja kansainvälinen liikkuvuus ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Sektorien sisäisenliikkuvuuden osuus on laskenut koko 1990-luvun ajan. Määrällisesti suurin sektorien välinen liikkuvuusvirta suuntautui yliopistoista yrityksiin. Valtion tutkimuslaitoksissa liikkuvuus oli hyvin vähäistä. Tämä johtunee osittain siitä, että niissä on yliopistoihin verrattuna enemmän pysyviä palvelussuhteita.

Tohtoreille lisä työelämävalmiuksia

Systemaattisimmin nuorten tohtoreiden sijoittumista eri sektoreille ovat seuranneet tutkijakoulut, jotka raportoivat opetusministeriölle jatkohakemustensa yhteydessä valmistuneiden tohtoreiden sijoittumisesta. Helmikuussa 2005 päättyneen tutkijakouluhaun hakemusten tietojen perusteella 43 % tutkijakouluista valmistuneista tohtoreista sijoittuu heti tohtorin tutkinnon suorittamisen jälkeen kotimaiseen yliopistoon, 19 % elinkeinoelämän palvelukseen, 13 % ulkomaille ja 12 % valtion tutkimuslaitoksiin. Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen alalta väitelleet henkilöt sijoittuivat muita useammin kotimaisiin yliopistoihin ja muita vähemmän valtion tutkimuslaitoksiin, kun taas luonnontieteiden ja tekniikan alojen tohtorit muita useammin elinkeinoelämän palvelukseen. Terveyden tutkimuksen aloilta valmistuneet sijoittuivat muita selvästi enemmän muulle julkiselle sektorille, lähinnä yliopistosairaaloihin.

Vaikka systemaattinen tilastotieto puuttuu, katsomme nuorten tohtorikoulutuksen saaneiden tutkijoiden siirtymisen elinkeinoelämään ja yliopistojen ulkopuoliselle julkiselle sektorille olevan lisääntymässä, vaikkakin hitaasti. Muutoksen nopeuttaminen edellyttää kaikkien toimijoiden yhteistyötä koulutusohjelmien suunnittelussa ja toteutuksessa. Vaikka tohtorikoulutuksen tärkein tavoite on lisätä jatko-opiskelijoiden oman tutkimusalan syvällistä osaamista, tohtorikoulutuksen kehittämisessä on otettava kuitenkin paremmin huomioon tohtoreiden nykyistä laaja-alaisemmat työelämävalmiudet.Jatko-opiskelijoille on tarjottava hyvät mahdollisuudet muun muassa esimiesja henkilöstöjohtamiseen sekä liiketoimintaosaamiseen ja rahoitukseen liittyvien kurssien suorittamiseen. Osa tällaisesta koulutuksesta voisi tapahtua yrityksissä. Tutkijakoulut tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden yliopistojen ja niiden jatko-opiskelijoiden sekä yritysten ja julkisen sektorin vuorovaikutuksen tiivistämiselle.

Yhdenlaisen tutkijanuran tilalle tulee luoda useampia tutkijanuravaihtoehtoja, joiden avulla siirtyminen sektorilta

toiselle on nykyistä luontevampaa ja helpompaa. Myös akateemisen maailman ulkopuolella on varmistettava, että tohtorin tutkinnon suorittaneiden osaamista hyödynnetään riittävästi. Tohtoreiden työskentely yliopistojen ulkopuolella tulee nähdä merkittävänä osaamisen lisääntymisenä yrityksissä, julkishallinnossa ja muissa työskentelypaikoissa.

 

 

Janica Ylikarjula, EK; Arto Halinen, Helsingin yliopisto; Eero Vuorio,Turun yliopisto

Tulostettava versio