Kysymys on uuteen oppimisesta

1990-luvun alussa menoperusteinen valtionosuuslainsäädäntö korvattiin laskennallisilla valtionosuuksilla. Oli isojen johtopäätösten paikka valtiovarainministeriössä ja sen henkilöstöosastolla eli Valtion työmarkkinalaitoksessa. Ja kun oli johtopäätösten paikka, johtopäätöksiä myös ryhdyttiin vetämään:valtiovarainministeriö jätti kuntatyönantajan, kunnallisen sopimusvaltuuskunnan, päätöksentekopöydät kuntatyönantajalle. Valtiovarainministeriössä ei enää tarvittu kunnallisia valtionapuperusteita valmistelevaa valtionapuneuvottelukuntaa. Oli myös mahdollisuus siirtyä sivuun yksityisten valtionapulaitosten työnantajatehtävistä, koska enää ei ollut tarvetta ja perustetta käsitellä valtiovarainministeriössä yksityisille yhteisöille myönnettävien valtionapujen perusteita ja ottaa ministeriölle sitä varten yksityisen valtionapuyhteisön sopimusoikeutta työehdoistaan.

Laskennallisiin valtionapuihin siirtyminen merkitsi valtionaputehtävien loppua osastollamme ja henkilökohtaisella tasolla uusiin tehtäviin siirtymistä. Näytti siltä, että koko organisaatiokin vasta pikkuhiljaa havahtui ymmärtämään kuinka suuresta muutoksesta tulisi olemaan kysymys. Keinotekoisiakin jatkomalleja oli etsinnässä. Voi sanoa, että kokonaisuudelle onneksi valittu linja pidettiin kaikissa vaiheissa ja keinotekoiset viritykset uskallettiin karistaa jatkon vaihtoehtojen ulkopuolelle.

On hyvä myöntää, että ennen lakkauttamislakien esittelyä valtiovarainministeriön johdon taholta todettiin selvästi, että johtopäätökset ja niiden pohjalta tehtävät ratkaisut olivat kyllä valtiovarainministeriön edun mukaisia, mutta eivät välttämättä valmistelijoiden edun mukaisia. Tähän etujen ristiriitaan ei varmaankaan kiinnitetty riittävästi huomiota. Tästä näkökulmasta pohdintaa olisi saattanut olla tarpeen arvioida pidemmälle, koska liikuttiin julkista työnantajatoimintaa koskettavilla herkillä alueilla, jossa arpia näyttää syntyvän helpommin kuin niitä pystytään parantamaan.

Nyt kun aikaa on kulunut, huimalta harppaukselta tuntunut ministeriön ja henkilöstöosaston irtaantuminen valtionaputehtävistä puolustaa varmasti kaikista näkökulmista arvioiden paikkaansa. Alkuhämmennyksen jälkeen myös uusiin toimintaympäristöihin pystytään mukautumaan - jotkut hitaammin, jotkut nopeammin. Tällaiset muutokset vaativat hyvin onnistuakseen organisaatiolta laajaa ja yksiselitteistä sitoutumista, myös käytännön jatkotoimien tasolla. Kysymys on uuteen oppimisesta.

Risto Savola
Neuvotteleva virkamies, VTML

Tulostettava versio